PÄÄKIRJOITUS 7/2001

Oikeus harrastaa

Heinäkuisesta Ilta-Sanomista pisti missien kesäjekkujen lomasta silmään mielipidekirjoitus otsikolla Musiikin opetus on hakoteillä. Nimimerkki "lakkauttakaa musiikkiopistot" valittaa, että "aataminaikuinen opetus ja järjetön tutkintorumba" tuhoavat lasten suhteen musiikkiin. Jutun irralliset ja perustelemattomat heitot eivät juuri anna pohjaa keskustelulle, mutta takaa paistaa vanha tuttu tematiikka: mikä on itseilmaisun ja suorittamisen ja toisaalta harrastamisen ja ammattilaiseksi kouluttautumisen suhde musiikinopetuksessa?

Tässä Rondossa aihetta lähestytään kamarimusiikin näkökulmasta. Olisiko kamarimusiikin entistä voimallisempi panostus tie ulos "tiukkapipoisesta tutkintorumbasta" ja keino saattaa kunniaan soiton yhteisöllinen ilo ja itseilmaisu? Voitaisiinko musiikkiopistojen palvelua laajentaa samalla aikuisiin harrastajiin? Mitä tavoitteet vaatisivat ja mistä pitäisi luopua?

Kun musiikkiopiston keskeyttäneiltä nuorilta kysyy lopettamisen syytä, usein kuultava vastaus on, että pakolliset kurssitutkinnot ja teoria-aineet myrkyttävät harrastamisen ilon. Ns. avoimissa osastoissa tätä pakollisuutta ei ole eikä edes ikärajoituksia, mutta sen hintana oppilaspaikka maksaa moninkertaisesti. Silti vain murto-osa opiskelijoista päätyy ammattilaisiksi, joten tällaisen eron tekeminen tavoitteellisen ja harrastajalähtöisen opiskelun välille tuntuu keinotekoiselta. Myös harrastaminen voi olla tavoitteellista, porras portaalta etenevää.

Jos niin moni kokee tutkinnot ongelmaksi, ehkä niiden toteuttamista pitäisi miettiä. Tutkinnot eivät saa olla itsetarkoitus, vaan niiden tulee olla kannustavia välietappeja, jotka motivoivat harjoittelemaan. En usko, että soittelu ilman mitään tavoitteita on sittenkään onni ja autuus. Tutkinnoissa vaadittavan osaamisen asteikko voisi silti olla laajempi niin, että mm. improvisaation, säveltämisen ja ennen muuta yhteissoiton taidot pääsisivät paremmin kunniaan. Samalla tutkinnoista voitaisiin tehdä kunnon konsertteja, joissa on myös oikea yleisö.

Kysymys kuitenkin palautuu koko opetuskulttuuriin. Jos mekaaninen suorittaminen ja virheiden välttäminen muodostuu pääasiaksi, soitosta katoaa kaikki mieli. Totta kai teoria-aineet ovat tylsiä, jos niistä ei löydy mitään yhteyttä käytäntöön. Tällaiset teoriat joutavat romukoppaan. Edistyksellisemmissä musiikkiopistoissa teoria- ja soittotunnit on integroitu loistavin tuloksin. Siitä on lyhyt tie improvisaatioon, jossa viimeistään paljastuu, että rakenteiden hahmotus ei olekaan ilmaisun este vaan väline.

Saattaa olla, että suorituskeskeistä ja "aataminaikuista" pedagogiikkaa on vielä olemassa, mutta se on hyvää vauhtia häviämässä. Sellaisella ei tehdä niin hyviä harrastajia kuin ammattilaisiakaan, vaan molemmille oleellista on musiikilla kommunikoinnin taito. Tunteiden ilmaisu on oleellinen osa tätä.

Harrastuksen arvon nostamiseen kuuluu myös, että kevyt musiikki ja kansanmusiikki otetaan entistä laajemmin mukaan opetukseen. Ongelmista suurin on kuitenkin se, että suurin osa nuorista jää kokonaan musiikkikasvatuksen ulkopuolelle, ja musiikkiopiston käyneillä on huonosti mahdollisuuksia jatkaa harrastustaan aikuisiällä. Dilemmaa ei voi sellaisenaan kaataa musiikkiopistojen niskaan, sillä toiminnan laajentaminen vaatisi tietenkin lisää rahaa. Jos taas nykyistä pottia alettaisiin jakaa entistä useammalle, se merkitsisi yksityisopetukseen perustuvan systeemin romuttamista. samalla romuttuisi taso," suomalaisen musiikkikasvatuksen ihme".

Ratkaisuna voisi olla kentän uusjako eli yhteistyö ja tehtävien selventäminen musiikkiopistojen, yleissivistävien koulujen ja kansalaisopistojen kanssa, mutta löytyykö voimaa rajojen murtamiseen ja alan tarkasteluun yhtenä kokonaisuutena?

Harri Kuusisaari